Aloitin kansakoulun 1955. Äiti saattoi kouluun. Olin silloin niin ujo ja hiljainen, että en kehdannut sanoa nimeäni opettajalle ääneen, sillä ajattelin, että jospa sukunimi onkin väärä, koska naapurin lapset sanoivat minulle: "Ei tuo oo siun äitis, siu äitis on kuollu." Ei sitä voinut kysyä äidiltä, että mitä ne puhuivat. Vanhempia kunnioitettiin, eikä turhia kyselty. (Meidät veljeni kanssa oli adoptoitu, eikä sitä haluttu kertoa lapsille) Äiti oli äiti, ei sitä kyseenalaistettu. Tosin kirjoitin nimeni ilmaan ja kirjoitin niin päin, että opettaja sai lukea suoraan, siis takaperin itseeni nähden oikealta vasemmalle, eikä se opettaja sitä ensin ymmärtänyt.Meni se lopulta perille ja minua hymyilytti. En muista, miten olin oppinut kirjoittamaan, mutta ei äiti ainakaan opettanut. Ajattelin vähän liikaa, kuten monesti myöhemminkin, ei meinattu oikein ymmärtää ainakaan kansakoulussa.
Hymytyttö oli mukavaa nähdä museossa, sillä oli minullakin yksi, tosin hymypoika jostakin syystä, mutta se putosi ja hajosi korjauskelvottomaksi. Koulukin paloi myöhemmin, joten lienee mennyt arkisto mukana.
Kuvatauluin kerrottiin asioita, jopa sadut opettivat meitä.
Käsitöitä tytöt ja pojat tekivät erikseen. Höyläpenkki oli pojille ja meille tytöille oli ompelukone koulussa. Meillä oli ainakin mahdollista vaihtaa muutamaksi kerraksi poikien käsitöihin ja päinvastoin. Minä menin tietenkin puutöihin. Väsäsin siellä selkänojallisen nukkekodin tuolin. Se oli hauskaa, sillä olinhan oppinut tekemään soivan pajupillin puusta. Puukko siis pysyi kädessä. Olisin mielelläni jäänyt sinne, mutta eihän se sopinut tytöille ollenkaan.
